En tiedä mistä aloittaa, päässä on pyörinyt viimeisen kuukauden aikana niin paljon ajatuksia siitä missä elämäni nyt kulkee. Olen alusta alkaen ollut tänne hyvin avoin ja luottanut siihen, että te ihanat lukijani ymmärrätte minua jollain tasolla. Tätä aihetta olen vältellyt jo 1,5 kuukautta, mutta ehkä vihdoin on aika kirjoittaa se kaikki ylös mitä olen päässäni viimeiset viikot pyöritellyt.
Vuosi sitten Tinderistä löytyi jotain ihanaa, ihminen joka sai minut heräämään unesta ja ihastuin. Ihastuin valtavalla voimalla ihmiseen, joka tuntui heti ensimmäisestä tapaamisesta sieluntoverille…niin tutulle, kuin hän olisi aina ollut osa elämääni. Mutta kun kaksi pitkästä parisuhteesta eronnutta löytää toisensa, on paljon pureskeltavaa menneisyyksien ja entisten puolisoiden kanssa.
On vaikeaa olla tuomatta vanhan parisuhteen pelkoja uuteen suhteeseen, ja viimeisen vuoden aikana kävin valtavaa painiskelua oman tunne-elämäni kanssa, kuinka luottaa toiseen…siihen, että hän haluaa olla kanssani vaikka menneisyyden haamut vielä roikkuvat yllä. Kuinka rakastaa miestä, jonka exä haluaa hänet vielä takaisin? Näiden hetkien seurauksena oli niiiiin monia yöllisiä keskusteluja, joskus ovet paukkuen lähtemisiä ja yhteenpalaamisia. En koskaan päässyt jutussa siihen pisteeseen, missä minulla on täysin sellainen olo, että tämä mies haluaa minut. Isolla Hoolla, niin että rintaa puristaa kun on erossa minusta ja kukaan muu ei paikkaani voisi korvata. On vaikeaa olla miehen rinnalla joka on flirtti, samalla siinä oli kiehtovaakin…pahan pojan kesyttäminen on kai jokatoisen naisen haave…eivät ihmiset silti kai muutu.
Lopulta pelkoni osoittautuivatkin todeksi, löysin itseni laastarin roolista. Minut jätettiin.
Näin. Sen sanon ääneen.
Ison työn olen itseni kanssa tehnyt tässä parissa kuukaudessa. Itkenyt ja ihmetellyt, eikö rakkaus aina riitäkään, ja mitä olisin itse voinut tehdä toisin?
Lopulta on voimauttavaa huomata, että päivät alkavat pikkuhiljaa lipua ajattelematta häntä, hymy palaa huulille ja usko siitä, että on olemassa joku toinen tuolla jossain minua varten. Surullinen olen silti. Sillä pelissä oli lapset kaikki. Tulen ikävöimään hänen lapsiaan hamaan tulevaisuuteen ja niin Siirikin. Monta asiaa kolahteli paikoilleen ja silti varmuutta juttuun ei koskaan löytynyt. Sellaista varmuutta, että voi rauhoittua ja nauttia vain kyydistä. Varmuutta siitä, ettei riidan myötä toinen lähde.
Ihana mies. Jollekin toiselle joskus kun menneisyyden demonit on kukistettu.
Demoneita on siis minullakin, ja suhteiden kariutuminen on aina kahden kauppa. Niin se metsä kai vastaa kuin sinne huudetaan.
Kiitollinen olen siitä, että mitä sain kokea vuoden aikana ja kiitollinen olen siitä, että olen katsonut peiliin paremmin kuin koskaan ennen. On myös vaarallista alkaa tutkiskelemaan itseään suurennuslasilla. Huomasin, että ehkä minun on tosissani oltava yksin…pitkään. Kuka siis olinkaan? Mitä haluan elämältäni?
Kompromisseja en enää halua. Haluan, että olen toiselle ykkönen ja tunnen oloni varmaksi ja rakastetuksi ehdoitta.
Ja voi ystäväni…en voisi olla kiitollisempi taas <3 Olen saanut purkaa ja kuulla sanoja joita tarvitsin alamäessäni. Olen arvokas ja mahtava tyyppi, ja joku mies saa minusta maailman huomaavaisimman ja rakastavimman mimmin vierelleen. Mutta minulle kelpaa jatkossa vain sellainen, joka arvostaa minua. Tällaisena kuin olen. (Ikuinen klishee).
Sydänsuruissa on huonompi homma se, että musiikin kuunteleminen saa ihan sekaisin. Mielialat heittelevät vihasta suruun ja rakkaudesta ikävään. Suljin radioni ja kuuntelin sisimpääni hetken. Ja kun musiikki taas palasi, tiesin…että voiton puolella ollaan…
Vaikka talvi on tulossa, ensi kertaa en pelkää yksinäisiä iltoja ja sitä ettei minulla olekaan ketään kenen viereen käpertyä viltin alle. Nyt on vain aika samoilla metsissä yksin ja hoitaa arkea ja Siiriä niin hyvin kuin mahdollista. Ties vaikka siellä metsäpolulla tulee joskus vastaan joku joka hymyilee minulle takaisin.