Moi, täällä taas…piitkästä aikaa. Tuntuu hassulle istua tähän koneen ääreen kirjoittelemaan kuulumisia. Blogi on elänyt kohta kaksi vuotta eronjälkeisissä muutoksissa ja tunnelmissa, niin kodin kuin ihmissuhde-elämän tiimoilta…
Pikkuhiljaa tuntuu, että minua määrittää vihdoinkin nämä tällä hetkellä eletyt hetket. Ei menneet, ei huolet, ei tunnemyrskyt. Elämä on tasaista ja hyvää. Ja niin sen pikkuhiljaa kuuluukin olla! Vihdoinkin!
Halusin kirjoitella mitä minulle ja Siirille kuuluu. Vaikka oikeastaan ei mitään ihmeellistä ole tapahtunut.
Lapseni on kohta kolmasluokkalainen! Joka päivä Siiri hämmästyttää minua, niin iso, taitava ja osaava tyttö. On haaste enemmin minulle, että annan hänen mennä vapaasti ja lakkaan murehtimasta pärjääkö lapseni niin liikenteessä kuin kaverisuhteissaan. Silti leijonaemo nostaa päätään heti kun lapseni murehtii asioita.
Siiri on ihan äärimmäisen herkkä ja aurinkoinen tyttö. Edelleen.
Mietin mitä näen lähitulevaisuudessa tapahtuvan elämässämme, niin jollain tapaa on hirveän lohdullista…että näen vain tavallista arkea ja siihen liittyviä rutiineja. Näen kesälomalla tehtyjä reissuja ja onnellisia hetkiä. Se kertoo itselleni, että kaikki on hirmuisan hyvin.
Ensi syksy on haaste ehkä koulunkäynnin suhteen. Pikkuhiljaa koulu muuttuu koulumaisemmaksi, asiat vaikeammiksi ja todella näkee missä Siiri on hyvä ja missä hän tarvitsee motivointia ja tukea. Pohdin usein, että osaanko ohjata Siiriä oikeaan suuntaan niin harrastusten kuin vapaa-ajalla tehtyjen touhujen suhteen. Tuenko tarpeeksi lukemisessa, laskemisessa, autanko häntä löytämään uusia mielenkiinnonkohteita, autanko tutkimaan ja iloitsemaan oppimisesta.
Tietyllä tapaa nämä pari matalaliitovuotta ovat nostaneet huolen, että miten oikeasti olen tukenut häntä. Onneksi nyt on vihdoin itse tasapainossa ja energiaa Siirille enemmän.
Keskustelut tyttäreni kanssa ovat parasta ja voimme puhua kaikesta hyvin henkevästikin. Sekin hämmästyttää minua, lapseni käsittämätön avarakatseisuus ja viisaus. Siiri on opettanut myös itsestäni paljon, ja pakko sanoa…onnellisena olen hänelle paljon parempi äiti. Niinhän se menee, hyvää oloa on vain helppoa siirtää myös toiseen.
Siiri on myös fyysisesti muuttunut valtavasti, hentoinen tyttöhän tuo on. Mutta jestas mitkä kintut! On selvää, että Siiri on perinyt Villeltä vartalonmallinsa ja housut jäävät pieneksi jatkuvasti. Toisinaan valtava pituuskasvu asettaa haasteita motoriikalle, ja baletti harrastuksena on ollut hirmuisan hyvä. Iloitsen myös siitä, että uimahalli aukeaa syksyllä pitkän remontin jälkeen. Uiminen on niin kivaa ja samalla myös tuo lihiksiä noihin tikkujalkoihin. Liikunnan määrä kun metsäeskarin jälkeen tippui valtavasti, ei vapaa-ajalla vaan pääse samaan.
Siinä missä kannan huolta Siirin fyysisestä kehityksestä, on mahtavaa että voimme vihdoin tehdä lenkkejä yhdessä. Pyöräilyä pitkin kesäisiä katuja. Ihan parasta!
Joskus opettajan ja äidin rooli on haasteellista yhdistää, tiedostaa liikaa mitä voisi olla enemmän. Temperamenttiä tyttäreltäni löytyy kyllä sen verran, että minun kanssani välillä kiukustuu kun neuvon asioissa. 
…mutta mutta…elämä hymyilee täällä meidän kahden hengen perheessämme. <3 Ja jokaisesta hetkestä yhdessä on tehty nyt juhlaa, sillä niin arvokasta yhteinen aikamme on. Meille molemmille.