Jännä. Aika tuntuu pysähtyneen. On tullut tuijoteltua itsensä sisimpään. Ja halailtua Siiriä, kovin monta kertaa…vaikkei ehkä koskaan tarpeeksi.
Aurinko paistaa ja kaikki on hyvin. Nyt odotetaan, jotain tapahtuvaksi…elämän uuden draivin ilmestymistä. Onneksi on arki rutiineineen ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän taivaalla paisteleva aurinko.
Joskus on ollut niin hiljaista, että voisi kuulla pölyhiukkasten tanssin valoviirussa. Olen levännyt, katsellut ulos ikkunasta, kävellyt metsässä.
On ihmetyttänyt paljon toiset ihmiset, miten suurella energialla kaikki kommentoivat eroamme. Olemme ihan tavallisia ihmisiä, tavallisine ongelmineen. En ylenkatso ketään ja arvostan jokaisen keskustelukumppanini neuvoja, tiedän silti itse paremmin…mikä on meille kolmelle oikea ratkaisu.
Vaikka kirja on lopuillaan, ei kantta ole vielä suljettu. Viimeisenä on varmasti valtava tunnemyllerrys itkuineen ja riitoineen. Se kuuluu irtautumiseen.
Sitä ennen nautimme jokaisesta hetkestä, mitä vietämme yhdessä hymyillen. Sitä on muiden vaikea ymmärtää. Olkoon tämä viimeinen yhdessäasumiskuukausi meille onnellinen. Se onni ei ole varmaan keneltäkään muulta pois.
