Tapasin viimeksi Helsinginreissulla erään Sebastianin. Nuori suomenruotsalainen herrasmies istui minun ja Kaisun seuraan Kaikun terassilla. Hän esitti illan aikana kysymyksen, mikä jäi mietityttämään minua: Mistä sinä unelmoit?
Nopea vastaus hänelle herätti keskustelun, huomasimme ikäeron vaikutuksen unelmiimme. En tiedä haluaisinko matkata maailman ääriin yksin reppu selässä, elää hetkessä vailla huolta huomisesta, punkata siellä mistä työtä löytyy ja juhlia hiekkarannoilla aamunkoittoon. Mutta ovatko omat unelmani hänen unelmiaan pienempiä, tyydynkö unelmoimaan vähemmästä?
Suurin unelmani on elää ihan normaalia perhe-elämää Siirin kanssa. Myönnän eläväni elämääni osittain lapseni kautta, mutta samalla se tuottaa minulle suurinta onnea. Ensimmäinen koulupäivä, ystävien löytyminen, mökillä tonkiminen ja lampaiden syöttäminen…ne muistuttavat omasta lapsuudesta. Haaveilen, että voin tehdä Siirille onnellisen lapsuuden, antaa elämyksiä ja rakkautta. Pysyvyyttä.
Tottakai haluaisin matkustella maailmalla, mutta realiteetit ovat paremmin muistissa. En voi nähdä elämääni enää 20-vuotiaan silmälasien kautta. Ehkä eniten meitä erotti se, että nuorempana halusi elää vain tasan tarkkaan itseään varten. Nyt haluan jakaa sen kaiken rakkaimpieni kanssa. Elämä on loppujen lopuksi aivan samanlaista asuisi sitä Hämeenlinnassa tai Thaimaassa. Arki koittaa aina. Ja tärkeintä on, että sen arjen voi jakaa jonkun kanssa.
Näin eron jälkeen olen kaivannut todella paljon juuri sitä ihmistä, joka haluaisi jakaa tuon arjen kanssani. Että vierellä olisi ihminen, jonka kanssa voisin jutella niitä näitä iltojen tummuessa ennen nukkumaanmenoa. Jakaa asiat mitä näen päivän aikana. Ihmistä, joka on myös kiinnostunut Siiristä, minusta äidin roolissa.
Niistä minä unelmoin…mutta en voi väittää, etteikö mieleni toisinaan karkaa kaukaisille trooppisille saarille hiekkarannoille tanssimaan.
Mistä sinä unelmoit?