Syksy on jo todella pitkällä. Ruska on katoamassa, lehdet lähes tippuneet kotipihassakin. Niin tippui myös toinen Siirin etuhampaista. Hammaskeiju kävi kylässä samaan aikaan kun Siiri puhui unissaan autoista.
Ulkoilen nykyään nelinkertaisesti kuin aiemmin. Kuljen edelleen metsässä fiilistellen, tarkkaillen pieniä yksityiskohtia. Sydämessä on syksystä huolimatta kevätfiilis.
Olen saanut työskennellä tällä viikolla myös Aulangon metsäeskarissa, vaihtelua. Vaikken vaihtelua varsinaisesti kaivannutkaan. Toisen metsän lapset jopa opettivat minulle, mikä on Aku Ankka-nuotio, ja kannattaako sellaista tehdä.
Sain myös sylitellä pieniä kaksivuotiaita ja laulaa ihhahhaa, hepo hirnahtaa. Vaikka nautin olostani isojen lasten kanssa, nuo kaksivuotiaat ovat hurmaavia. Heidän innostuksensa kotitöihin ja mallioppimiseen muistuttaa siitä, että kuinka suuri vaikutus vanhemmalla on. Mitä vanhempi edellä, sitä lapsi perässä. Tänään haravoimme yhdessä ja hypimme lehtikasoihin.
Iltaisin matalalta paistava kullankeltainen syysvalo on häikäissyt koko kodin hetkeksi. Ja auringon painuessa mailleen, henki höyryten olen jo kaivannut auringon perään.
Arki.
On se vaan hyvä.
