Pyysin tässä taannoin lukijoita heittämään postausehdotuksia, mitä haluaisitte kuulla tai nähdä. Aloitan siis tästä: Miten löysin blogiharrastuksen, mistä se lähti ja mille blogin kirjoittamisen aloittaminen tuntui.

Olen joskus täällä kertonut aiemminkin, miten aktiivinen olen ollut somessa jo vuosia. Minulle valokuvien jakaminen on ollut todella luontaista, ja jo ennen blogeja olin erittäin aktiivinen nostalgisessa Irc-Galleriassa.

Galtsussa kuvien lisäksi kirjoitin julkista päiväkirjaa, kertoilin elämästämme huumorilla höystetyin sanankääntein. Sellaista tavallista rakastuneen pariskunnan opiskelijaelämää Lahdessa ja myöhemmin Hämeenlinnassa. Vuosina 2004-2008 gallerian päiväkirja päivittyi ahkeraan, ja seuraajiankin oli ihan mukavasti muistaakseni. Pupulandian Jenni juuri taannoin kertoi muistavansa minut Galleriasta. Hauska juttu sekin!

Jutut sivusivat juhlimista, arjen havaintoja, ystäviä, ja omia fiiliksiä. Päiväkirjasta puuttui aluksi kuvat, mutta vähitellen niitäkin pystyi teksteihin lisäämään. Tässä vaiheessa blogin kirjoittaminen kävi ensimmäisen kerran mielessä.

Räppimamma-blogi syntyi 2008. Ensimmäinen postaus taisi kertoa hetkestä, minkä olin kokenut Villen tapaamista edeltävänä kesänä. Sitä miten istuin parvekeella yksinäisyyttä potien, ja miettien mielessäni, että olisiko minulle joku ihminen tuolla jossakin. Nämä tekstit piilotin sitten myöhemmin ja blogi jäi hiljaiselolle. Koin, että blogille ei ollut selkeää suuntaa.

Samoihin aikoihin Facebookissa tuli jaettua paljon kuvia raskausajastani, Siirin ensimmäisistä hetkistä. 2009 teimme päätöksen ostaa tämän asunnon, ja kesällä 2010 muutimme Hunajaan. Silloin löysin  punaisen langan, kodinlaittelun. Tämä oli luonnollinen askel uudesta kodistaan innostuneelle naiselle.

Monikaan ystäväni siihen aikaan ei jakanut samoja intressejä sisustuksen suhteen ja kaipailin vuorovaikutusta ihmisten kanssa, jotka fiilistelivät myös design-huonekaluja ja Marimekon vaatteita. Hunajaista oli vihdoin syntynyt.

Mille tämä sitten tuntui? Alusta alkaen olin todella aktiivinen ja innoissani. Arjen keskellä olen kuvannut paljon ja kuvien jakaminen blogissa oli hyvin luonnollista gallerioiden ja facebookien jälkeen. En ole koskaan pelännyt jakaa elämääni, en ole pelännyt kritiikkiä, enkä varsinkaan mitään kotimurtoja tai murhaajia. Avoimesti vain eteenpäin siis blogin alkuvaiheilla mentiin!

Koska siihen aikaan en tiennyt juuri mitään blogeja entuudestaan, oli helppoa lähteä toteuttamaan vain omaa linjaa. Toki pikkuhiljaa alkoi tupsahdella mahtavia blogeja vastaan, muistan esimerkiksi kun olen löytänyt Varpusen blogin ensimmäistä kertaa. Taisin lukea sen alusta loppuun kertaheitolla. Ja kyllä, inspiroiduin kovasti. Tässä vaiheessa vasta kiinnostuin toisista blogeista todenteolla.

Kodinlaitteluun siihen aikaan sai vielä jotenkin vähemmän tietoa mistään, yritykset eivät promonneet näin ahkeraan kuin nykyään. Finnish Design Shopin valikoimien ja Dekon avulla lähdin etsimään meille huonekaluja, ja pikkuhiljaa lopputulos on nykypäivänä kotonamme.

Kuvasin jo tuolloin lapsiperheen arkea, Siirin kasvua ja luontoa todella paljon. Ja harmikseni kävi blogini kanssa katastrofi, kaikki kuvat katosivat! Kun pitkä bloggaushistoria katoaa yhtenä hetkenä bittiavaruuteen, sen yli pääseminen ei ollut helppoa. Mitä nyt? Lopetanko tähän?

Pikkuhiljaa suosta noustiin uusien postausten avulla, kävijät löysivät blogini uudelleen ja Indiedaysin Inspiration-sivusto lanseerattiin. Liityin siihen, ja blogi alkoi kasvaa…ja pikkuhiljaa se kasvoi todella paljon isommaksi kävijäluvuiltaan, kuin olin koskaan uskaltanut toivoa. Tässä vaiheessa myös markkinointiyhteistyöt alkoivat näkyä Hunajaisessa, olin niistä todella innoissani jo tuolloin. Minulla on ollut onnea, yhteyttä ovat ottaneet juuri ne firmat, joiden kanssa toivoinkin tekeväni joskus yhteistyötä. Tai eihän niitä asioita edes miettinyt blogia aloittaessa.

Jos jotain nopeaa vinkkiä voisi sanoa teille lukijoilleni, jotka bloggaatte…olisivat ne ehkä tässä:

1. Blogatkaa siitä, mistä olette oikeasti innoissanne.

2. Olkaa rohkeasti omia itsejänne. Älä kopioi tai esitä toisen ideaa omananne.

3. Avatkaa elämästänne juuri sen verran kuin itsestä hyvälle tuntuu.

4. Olkaa aktiivisia. (!!!)

5. Panostakaa kuviin. Isot laadukkaat kuvat ovat kaiken a ja ö.

6. Pitäkää tekstit suht lyhyinä.

7. Verkostoitukaa, kommentoikaa ahkerasti toisten blogeja. (Mutta ei vain kävijöiden toivossa, ottakaa irti se kaikki, mitä toinen bloggaaja teille voi antaa vuorovaikutuksellaan)

8. Pitäkää taukoa silloin kuin sille tuntuu.

9. Tehkää tätä intohimosta kuvaamista tai kirjoittamista kohtaan. Ei materian toivossa.

10. Googlen optimoinnilla kuitenkin voi saada kävijöitä jo heti alkuunsa enemmän. Kuvat kannattaa nimetä.

11. Lisää blogisi kaikille mahdollisille blogilistoille.

Joskus minusta tuntui, ettei blogiini löydä kukaan…ja kas vain toisin kävi. Silti toisinaan vielä tuntuu, että onkohan siellä ruudun takana ketään. Lukijat voivat olla myös hyvin näkymätöntä sakkia. Itse syyllistyn siihen, etten ehdi vastaamaan kommentteihin tarpeeksi ajoissa, keskustelua ei tällöin synny niin helposti.

Ja kun alkaa miettimään lukijoita liikaa, ahdistuu vain. Aina on mietittävä, että kenelle blogia ensisijaisesti on alkanut kirjoittaa. Itsellesi tottakai. Sillä tiellä on vain pysyttävä. Kommentit voivat olla raakoja ja keskustelupalstat laulavat shaissea elämästäsi, raha-asioistasi ja parisuhteestasi…mitä sitten. Tiedät itse totuuden omasta elämästäsi ja pitää pysyä vahvana kritiikin edessä.

Olen ollut todella onnekas, väitän, että minulla on parhaat lukijat ikinä. Saan niin harvoin mauttomia tai törkeitä kommentteja. Kestän kyllä kritiikin hyvinkin, jaan eriävät kommentit Villelle ja onneksi on vierellä ihminen, joka sanoo ”Unohda tuollaiset!” tai ”Itseasiassa lukija on täysin oikeassa!” :D

Bloggaaminen vaatii tiettyä heittäytymistä tuntemattomaan, ja kuten kirjoitin, en ole sitä koskaan pelännyt. Päinvastoin, itsensä heittäminen ”susille” on todella vapauttavaa! Terapiaa blogini on antanut minulle myös. Muistatte varmasti A Beautiful Body-haasteen. (Ihanaa muuten huomata laihtuneensa tuosta kuvasta.)

Kirjoitan toisinaan blogia niin, että kyyneleet valuvat. Joskus onnesta, joskus surusta. Voisin uskaltaa väittää, että teen tätä siis itselleni. Ja bloggaaminen antaa niin paljon. Viime kädessä olen saanut tätä kautta ystäviä, joita ilman en enää voisi elää. Sillä samat intressit vetävät ihmisiä yhteen, ei ihme, että bloggaajat viihtyvät toistensa seurassa. On tämä niin ihmeellisen outoa hommaa, että blogiton ihminen ei voi sitä täysin ymmärtää. Vai mitä luulette?

Bloggaaminen on kasvattanut itsetuntoani, olen huomannut, etten ole aivan päästäni pipi vaikka kirjoitankin rohkean avoimesti. Avoimempikin voisin olla. Minun on silti suojeltava läheisiäni, heidän kustannuksellaan en halua tätä työtä tehdä. Joten parisuhdeongelmat tai lapsuudenajan traumat jäänevät pimentoon teiltä. ;)

Jos itse haen blogeilta ulospääsyä arjen harmaudesta, toivon että voin tarjota sitä teillekin. Valittaminen ei ole oikea tapa blogata, vaikkakin negatiiviset tuntemuksetkin pitää uskaltaa jakaa.

Minusta tämä tuntuu edelleen hyvälle! Elämää somessa vuodesta 2004…eli kymmenen vuotta olen tätä tavalla tai toisella toteuttanut. IHAN ÄLYTTÖMÄN HULLUA! Silti niin koukuttavaa, että kone on kulkenut mukana mökillekin, vaikkei minulla enää ole mitään portaalien minimipostausmääriä. Koukuttava harrastus tai työ siis kerrassaan!

Huomenta! Takana on yö päiväkodilla, vietimme lasten kanssa Halloweenia herkutellen ja seikkaillen taskulamppujen kanssa lähimaastossa. Ihana palata aurinkoiseen kotiin ja ottaa rennosti, kun ei ole mitään ihmeellisempää ohjelmaa.

Piti tulla vinkkaamaan teille Finnish Design Shopin alesta, koodilla FDSHUNAJAISTA2014 saat -20% alennuksen Kekkilän Viherseinästä, Taimihyllystä sekä Ruukkuportaasta.

Olimme näköjään molemmat Sukin kanssa valinneet kotiimme tuon Ruukkuportaan. Itse ihastuin siihen ajatukseen, että voin keväämmällä täyttää kodin yrtein, nyt porras toimii hyllynä lisääntyville viherkasveillemme. Pagodi-puusta on tullutkin jo blogihitti, eikä ihme, sillä kaunis se onkin!

Käykää kurkkaamassa Kekkilän tuotteet täältä, ja ihmeessä kannattaa tarttua aleen nyt, sillä kevättä kohti tässä mennään todella kovaa vauhtia. Ei uskoisi, että syksykin on vaihtumassa talveksi. Ruukkuportaan voi koristella vaikka hyasintein jouluksi. Tuoksua ja tunnelmaa kotiin helpolla. Vihersisustamisen ollessa tapetilla on ihanaa saada lisää tilaa kodin kasveille.

Kampanjakoodi on voimassa marraskuun eli 1.–30.11.2014. Tilatessasi saat kaupan päälle FDS:n Design Stories-lehden, ja yli 100 euron tilauksille maksuttoman toimituksen kotimaassa. Paketin voi myös tilata suoraan kotiovelle…onko helpompaa shoppailua olemassakaan kun on kyse isoista tuotteista. Ei siis tarvitse kaupasta raahata itse hiki hatussa. Ja tuosta lehdestä vielä sen verran, että ihana Kaisu on ottanut kuvia lehteen.

Nyt sohvalle lueskelemaan, sisustuslehtiä tietenkin! Toivottelen aurinkoista viikonloppua teille kaikille, ja ihanaa, että blogipohjan muutoksen myötä olette taas kommentoineet enemmän! (Taisi olla hyvä muutos.)

// Yhteistyössä Hunajaista, Kekkilä ja Finnish Design Shop

Kirjoittelin aiemmin ihanasta Cecilie Manzin suunnittelemasta Aitio-sarjasta täällä ja täällä. Olen ollut todella tyytyväinen ratkaisuumme laittaa keittiöön väliseinälle hyllyn. Alunperin oli ajatus, että seinä jäisi tyhjäksi täysin. Minulla on aika runsas vaihe menossa, ja haluan pientavaroiden näkyvän täysin valkoisessa keittiössämme.

Mutta koska Iittala on ihana, saan arpoa yhdelle lukijalleni tuollaisen Aitio-hyllyn!

Arvonta alkaa heti ja päättyy kahden viikon päästä lauantaina 15.11. klo 24. Osallistua voi jättämällä nimimerkin ja sähköpostiosoitteensa (näkyy vain minulle).

Toivon oikein paljon arpaonnea kaikille tasapuolisesti :)

// yhteistyössä Iittala

Hiljaisuus, kodin siivoilu hiljalleen, lahjaostokset, joulutervehdysten vieminen ystäville, kotiin siivilöityvä auringonvalo, auringonlaskut…joulu on täällä.

Siirille ikimuistoisen joulun tekeminen tekee minutkin onnelliseksi. En malta odottaa aattoa itsekään. Mutta vielä paljon tehtävää jäljellä…pitää kiirehtiä tontun touhuille.

Ja jos en ehdi palailla ennen aattoa, niin kaikille lukijoilleni ihanaa joulunaikaa! Nauttikaa joulusta kaikilla aisteilla, kerätkää kynttilänvaloa varastoon kunnes kevät koittaa. <3

// ihanat kuusenkoristeet: Kaisa/No home without you, KOTO- ja SNÖ-kynttilät Tiirinkosken tehdas

Vihdoin on joulun paras hetki, kaikki tohotukset takana, ruoat tehty, vieraat kestitty, lahjat avattu ja odotusjännitys takana. Siiri leikkii, Ville puuhaa omia juttujaan ja itsekin sain istahtaa koneelle ja lukea blogeja hyvin hyvin pitkästä aikaa (!!!).

Eilen kuvailimme vähän tonttutouhuja, ilman mitään syytä…tai no uudet lakanat ja joulu, mitkä ihanat tekosyyt.

Mitäs teille kuuluu? Oliko onnistunut aatto?

Kolmen päivän kuvasatoa, ihan tavallinen perhejoulu Hämeenlinnassa. Lisäksi piipahdimme viemään viimeiset paketit Vantaalle aatonaattona.

Perheemme kokoontui meille kotiin, ja minusta se on aivan ihanaa! Vaikka joulun laittaminen vie voimiakin, kaikki se tunnelma palkitsee. Vuoden odotettu kinkku ja laatikot maistuivat niin, että ähkyltä ei vältytty. Tuttuun tapaan siis.

Onnelliseksi minut teki se, että mummuni jaksoi paikalle sairasteluista huolimatta. Ja joulupäivänä näimme serkkujani, kummejani ja toista mummuani. Nykypäivänä kiireisiä kun olemme kukin tahoillamme, tällaiset hetket ovat tärkeitä.

Siiri esiintyi useaan otteeseen kolmen päivän aikana, Aleksis Kiven kirjoittamaa Laulua oravasta laulettiin niin haudoilla, pukille kuin serkuillenikin. En voi kuin ihailla lapseni rohkeutta. Toki palkinnoksi saa aina valtavat aplodit.

Joulu sujui kaikinpuolin onnellisesti, kiireessä emme rähjänneet Villen kanssa (toisinaan on tapana) ja en stressannut kattauksista tai koristeluista sen suuremmin. Vanhentuessa kai on alkanut antaa itselleenkin armoa :D

Lahjoja Siiri sai aivan valtavasti, materian määrä alkoi jo kauhistuttaa. Päätimme lapseni kanssa yhteistuumin, että osa tavarasta laitetaan sivuun ja avataan paketeista vasta myöhemmin. Nukkekodin kalusteet kuitenkin pääsivät heti paikoilleen, ja lupailinkin Instagramin puolella esitellä teille siirin tuunatun Lundby-nukkekodin.

Omat suosikkilahjani ovat aina pehmeitä, tässä muutama…Unikko-yökkäri oli taivaallisen ihana niin mallinsa kuin värinsäkin puolesta. Marimekolla ei voi mennä mönkään tässä osoitteessa…ymmärrätte varmaan :D

Onneksi lomaa on jäljellä vielä 16 (!!!) päivää. Suunnitelmissa on karistaa ähky lenkkeilemällä, jos vaikka hiihtämään ja luistelemaankin ehtisi. Parasta on, kun saa olla kotosalla valoisaan aikaan…ehkä se välittyy teille kotikuvin lähipäivinä. Lisäksi ajatuksissa oli kaappien inventaarion tekeminen, kaikki turha ulos ja kirpparille.

Taidankin napata vielä palan Piparkakku-Pavlovaa ja kääriytyä sohvalle odottamaan Villeä töistä. Edelleen on todettava, joulu on hyvä. <3

// Skandinavisk Jul-tuoksukynttilä saatu Finnish Design Shopista

Rakastan työtäni, mutta kukapa ei rakastaisi lomaa enemmän. Parasta aamuissa on, että saa herätä omaan tahtiinsa, venytellä jäseniään lämpimän peiton alla ja nukahtaa uudelleen jos sille tuntuu. Olen silti yllättynyt, että en ole kymmentä pidempään nukkunut minään aamuna vaikka mahdollisuuksia olisikin ollut. Ennen lapsen saamista olisin nukkunut pitkälle iltapäivään.

Parasta on myös se, että voi syödä aamiaisen pitkällä kaavalla lehtiä lueskellen, luksusta! Tai kun saa vain olla, tehdä asioita juuri kun sille tuntuu. Ainoa mistä on pidettävä kiinni on Siirin ruokailuajat, mutta muuten elämä on niin leppoisaa kuin vain toivoa saattaa. Olen lueskellut runoja, katsellut elokuvia, piirtänyt, lenkkeillyt Siirin kanssa, imuroinut silkasta siivoamisen ilosta (ei siksi että on pakko). Joulun kulutusjuhlan ansiosta ei ole mitään hinkua shoppailemaan alennusmyynteihin, aika kuluu täten pakostikin oman hyvinvoinnin eteen.

Lapselle loma on myös tervetullut, vaikka aamuherätykset tekevät tuskin koskaan tiukkaa Sirpalle. Kiireetön fiilis tarttuu häneenkin ja joulustressi on lapsenkin hartioilta haihtunut tuuleen. (Stressi näkyi kiukutteluna ja nukahtamisvaikeuksina iltaisin.)

Punaiset pakkasomppuposket ja leveä eskarivampyyrihymy loistavat etupihan lumikasasta päivittäin. Toistaiseksi ei Siiri ole edes kaivannut kavereiden perään, ainoana lapsena hän on tottunut leikimään yksinkin ja toki Villen kanssa osallistumme leikkeihin aina kuin ehdimme. Ville vielä minua enemmän.

Kyllä elo on vain helppoa lomalla!

Tämän päivän pakkaset taidan kyllä värjötellä sisällä niitä kaappeja kaivellen, toivoisitteko tänne myyntiin Siirin vaatteita?

Eilen piipahdimme ulkona ja 20 asteen pakkasesta huolimatta hyvin tarkeni laskea mäkeä ja köpötellä pitkin Visamäkeä. Omat joululahjakenkäni pääsivät pakkastestiin ja samoin myös Siirin Sorelit. Varpaita ei kipristellyt vaikka viihdyimme ulkona pidemmän tovin. Lenkki teki todella hyvää.

Mikä siinä silti on, että säännöllisen lenkkeilyn aloittaminen on niiiiin vastenmielistä minulle. Katselen aina kateellisena ohijuoksevia pariskuntia juoksutrikoissaan ja sykemittareissaan. Miksen minä ole sellainen? Kun lenkille lähtee, tulee kuitenkin liikunnasta hyvä olo. Onneksi töissä liikun niin paljon päivittäin, että en täysin sohvaperunaksi muutu.

Villekään ei kuulu ehkä liikunnallisimpiin miehiin, mutta tuossa pulkkaillessa näin heti, mikä häntä motivoi liikkumaan. Miehestäni tulee lapsi, joka laskisi pulkalla seisten, Stigalla hyppyreitä tai lumilaudalla isompia mäkiä viilettäen…Ville kaipaa…temppuilua.

Rakastan käydä kuntosalilla, mutta kiireen varjolla usein jää lähtemättä. Tiedän monta ystävää, jotka harrastavat liikuntaa aktiivisesti lapsista huolimatta. Syksyllä sain mahdollisuuden uimiseen Siirin uimakoulun aikaan, sentään jotakin!

Mutta koska olen synnynnäinen pullamössö, oli lenkin päätteeksi käytävä hakemassa lähi-Siwasta Pullava-pitko ja lämmikkeeksi kuumat kaakaot. Ikean euron maksava maidonvaahdotin on osoittautunut joka sentin arvoiseksi, sillä saa aikaan riittävän kuohkeat maitovaahdot. Että ei täällä sentään kermavaahdolle sorruttu :D

PS. Lenkillä inspiroiduin moottoritien alitse menevän alikulkusillan seinäkuvioista…kyllä betoni voi olla kaunistakin!

Itsekin meinaa unohtaa, mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä vuoden aikana. Nämä ovat teille lukijoille raskaita ja pitkiä postauksia, silti olen aina toteuttanut nämä…ehkä uusille lukijoille helppo tapa päästä sisään siihen, mitä blogini onkaan miehiään. Mutta koska kuvia on niin paljon, oli pakko jakaa vuosi kahteen osaan…ja voi mikä ikävä kesää iski kun selaillessani kuvakansioita pääsin kesäkuun mökkikuviin.

Vuosi 2014 on ollut onnellinen, tasapainoinen. Olen löytänyt sopivan suhteen perhe-elämän ja ystävien välillä, löysin myös itsestäni ihan uusia puolia ja opin viihtymään luonnossa. Ajatustyö uusia työkuvioita varten johti siihen, että vietimme mökillä aikaa enemmän kuin aiempina kesinä. Ja kyllä, akutkin latautuivat siellä ihan erilailla kuin kaupungissa. Jotenkin viime kesä on ollut sysäys parempaan elämään, tai parempaan hyvinvointiin kohdallani. Olen lyötänyt metsästä elämääni tietynlaista henkisyyttä ja olen myös itsetutkiskelun myötä tarkistanut omia arvojani.

Kuvia katsoessani minut tekee onnelliseksi se, että Siiri on kaiken elämämme keskipiste ja onnentuoja. Niin sitä elää elämäänsä lapsensakin kautta, ja saa sen myötä palata takaisin omiin lapsuuskesiin ja maailman ihmeiden tutkimenen on valtavan innostavaa! Taidemuseoreissujen, matkustamisen ja kaikenlaisten uusien kokemusten myötä syntyneet  Siirin ilonkiljahdukset jäävät syvälle sydämeen niin äidillä kuin lapsellakin.

Siirin lisäksi ilonkiljahduksia sisälläni ovat tuoneet nuo kolme läheisintä ystävääni, Martta, Minttu ja Essi. Heidän kanssaan jaetut reissut ja keikat ovat kuin kirsikka kakun päällä. Kyllä minäkin olen parempi äiti, kun saan välillä tuulettua. Onneksi näiden ystävien kanssa tehdään muutakin kuin vain juhlitaan, pelkkä oleminen ja yhdessä nauraminen on tärkeintä kaikista. Jaamme kaiken, tuemme toistemme valintoja, ja ennenkaikkea lohdutamme toisiamme, ihan parikaan kertaa ei riitä, että nämä mimmit ovat saaneet minut herkistymään kyyneliin.

Olen myös vuoden aikana tavannut ihania ihmisiä lempiblogieni takaa, ja toivon, että yhteydenpito myös heidän kanssaan jatkuu. Tuttavapiirissäni on Suomen taitavimpia valokuvaajia, sisustajia, pukeutujia, kirjoittajia ja olen heistä jokaisesta niin ylpeä! Ihanaa, että jokaisella on oma juttunsa ja silti niin paljon yhteistä.

Bloggaajana olen muuttunut vuoden aikana paljon, ja portaalista irtaantuminen on tuonut minulle mahdollisuuden tarkistaa myös oman bloggaamisen lähtökohtia. Vielä en tiedä, että palaanko tiheään postaustahtiin vai jatkanko tällä tavalla, miten nyt. Uskon, että auringonvalon palatessa ja kevään iskiessä rintaan, kuvia on yhtäkkiä enemmän. Nytkin kotimme kylpee kauniissa kultaisessa valossa.

Mutta koska kovin lessuisena aloitin tämän uuden vuoden 2015, pitää sujahtaa peiton alle potemaan…palaan pian loppuvuoden kuvin ja pohdinnoin. Pitäähän teille laittaa pari kuvaa uudenvuodenraketeista ja Martan vierailustakin. Stay tuned :D

Vähän myöhässä…toivotan teille onnellista uutta vuotta 2015!

Siirin Lundby-nukkekodissa vietetään pyhäpäivää leppoisissa merkeissä, kavereita on tullut kylään ihmettelmään perheen uutta kissanpentua, perheen pienokainen on menossa päiväunille, isä ja tytär nauttivat lounasta yhdessä pitkästä aikaa. Perheen vauhdikas poika on ulkoleikeissään (shortseissa, kuten huomaatte. :D )

Perhe on juuri tehnyt pintaremonttia kotiinsa, ja nyt kelpaa vain ihastella. Alakerran olohuone tapetoitiin Arne Jacobsenin tapetilla ja yläkertaan valikoitui Helsinki-tapettia kahdessa värissä. Kiitos tapeteista perheystävälle, Sirkulle.

Tunnelma kodissa muuttui paljonkin, sillä yläkerta oli ennen keltainen ja alakerta mintunvihreä. Pinkkiin kylppäriin perhe ei tehnyt tällä kertaa isompia muutoksia, ainoastaan yksi seinä remontoitiin valkoiseksi. Ilme raikastui paljonkin sen seurauksena. Myöhemmin on tarkoitus remontoida kylpyhuoneen seinät marmori-kalvolla.

Remontin myötä kalusteita uusittiin myös, perhe tuunasi Ikean raitamatosta itselleen pienemmän maton olohuoneeseen, saatiinpa matosta lisäksi kolme pienempää mattoa.

Koti näyttää hyvälle, myöhemmin on tarkoitus vielä hankkia seinille taidetta ja tuunata kalusteita lisää. Mutta tämä tällä kertaa, lomapäivänä on mentävä koko perheen ulos. Varsinkin kun flunssat on voitettu.

Mitäs pidätte perheen kodista?

Uutena vuotena oli oikein ihanaa, rauhallista ja mukavaa pienellä sakilla. Alkuperäinen vieras joutui peruuttamaan, mutta veljeni Karri tuli kuitenkin meille iltaa viettämään ja kävimme porukalla ampumassa uudenvuodenraketit Myllymäen päältä jo ennen kahdeksaa illalla. Siiri pelkäsi hiukan rakettien ääniä, mutta huokaili ihastuksesta kun värikkäät tähdet levisivät kirkkaalle taivaalle. Voiko oikeastaan paremmin enää vuosi vaihtuakaan, tärkeimpien ihmisten kanssa.

Siirin mentyä nukkumaan pelasimme yllättäen lautapelejä ja paransimme maailmaa pitkälle tammikuun ensimmäistä aamua. Tuntui, että olemme kaikki valmiita uuteen vuoteen ja uusiin kuvioihin. 2015 bring it on!

Vuodenvaihteen lenssu meinasi ottaa minusta voiton, mutta pihalle oli päästävä sunnuntaina…hyvää se tekikin, uskon, että raitis ilma on paras lääke flunssiin.

Martta oli meillä yökylässä ja päätimme lähteä tutustumaan Vanajaniemeen termospullollinen kuumaa mehua mukanamme, sellaiselle pikkiriikkiselle kävelylle. Vanajaniemi on kaunis paikka! Suosittelen ehdottomasti täällä päin asuville, erityisesti kesällä. Siellä saa telttaillakin ja nuotiopaikkoja on useita. Ei näköalat olleet huonoja näin lumisateellakaan. Aurinkokin yritti pilkistää pilvien takaa.

Sohvalla kökittyjen iltojen vastapainoksi tuntui hyvälle saada keuhkot täyteen kirpeää pakkastuulta. Minulla olotilojeni fiilistely menee niinkin pitkälle toisinaan, että vain suljen silmäni ja annan tuule puhaltaa pääni tyhjäksi…en osaa selittää…saan sen itse vain toimimaan. Kotiin lähdettäessä on puhdistautunut olo. Ehkä tämä on minun mielikuvaharjoitteluani tai sitten luonto todellakin hoitaa. Kuka tietää. ;) Sanon silti, että metsässä olen alkanut kokea tietynlaista onnellisuutta, mitä en ole mistään muualta saanut.

Noh, kotona sitten taas lämpö nousikin, mutta hymy oli huulilla siitä huolimatta. Ihanat sunnuntairetket! <3

Hämeenlinnassa on tapahtumia, joista on muodostunut jo meille perinne. Linnassa järjestettävä Loppiaistapahtuma on yksi niistä, Siirin kanssa uhmasimme 20 asteen pakkasta ja pakkasimme itsemme toppavaatteisiin. Ja kannattihan se taas…auringon ja kylmän ilman luoma mystinen talvivalo häikäisi, kimmeltävä lumi narisi jalkojen alla. Itse nautin näistä pakkaspäivistä, kun pakkanen oikeasti tuntuu.

Linnassa oli paljon tekemistä ja katseltavaa, itse olin erityisen ihastunut siitä, että osaan saleista oli majoitettu ihan oikeita linnanneitoja havainnollistamaan elämää keskiajalla. Kynttilöin koristeltu Kukko-torni ja Kirjurin-sali ovat minun henkilökohtaisia suosikkejani. Linna on ehdottomasti yksi lempipaikoistani, ja siellä tulee vierailtua useita kertoja vuodessa niin töiden puolesta kuin vapaa-ajalla.

Linnaan järjestetään nykyään myös ns Pimeitä kierroksia, joissa pääsee tutustumaan muuten linnan kävijöiltä suljettuihiin paikkoihin, esimerkiksi jyrkkiin pimeisiin portaikkoihin ja  torneihin. Näitä voi kysellä linnan infosta, mikäli kiinnostuit. Itsekin mielelläni sellaiselle osallistuisin!

Linnan pihamaalla lapsille oli vaikka mitä touhua myös, koiravaljakkoajelua, poniratsastusta, peppumäki ja saattoi lapsensa laittaa vaikka jalkapuihinkin…minä passasin :D

Ennen vanhemmilleni syömään lähtemistä kävimme vielä katsomassa ilmaisen nukketeatteriesityksen Luontosalissa. Ylipäätään tällaisten tapahtumien maksuttomuus on erittäin harvinaista, ja sillä toivon, että perinne jatkuu.

Linnalta lähtiessämme näin vilaukselta vanhan koulukaverini, ja jokin tämän ihmisen näkemisessä sai mieleen valtavasti muistoja…ne lukiossa vietetyt helpot kouluvuodet, espanjan tunnit, nuoren aikuisen elämänhuuma, ihastumiset…kaikki! Ihanaa vai kamalaa…päättäkää te ;)

Blogi on taas elellyt täällä omaa hiljaiseloaan, ja touhujani on päivittynyt lähinnä Instagramin puolella. Vaikka vuosi on alussa, on tapahtunut jo ihan valtavasti kaikkea…ei meinaa pää pysyä mukana…ja samalla tuntuu, että elämässäni ei tapahdu mitään.

Loppiaisen jälkeen eli reilussa viikossa olen:

Vienyt Siirin ensimmäiselle sellotunnilleen

Juhlinut äitini 60-vuotisjuhlia perheen kesken

Juhlinut monen vuoden tauon jälkeen kaksi iltaa peräkkäin ja jopa selvinnyt siitä elossa

Nähnyt Lommon ja Kriden raren keikan Kutosella

Murtanut häntäluuni

Nukahtanut jatkoilla ja saanut suukkoja eräältä mieheltä tietämättäni (tämä on ihan ok)

Pukeutunut Eevil Stööksi naamiaisissa

Tuntenut itseni teiniksi ja mummoksi saman päivän aikana

Fiilistellyt kahta ystävääni kyyneliin asti (taas)

Valittanut särkyneestä häntäluusta luvattoman monta kertaa

Ajanut taksilla edestakaisin enemmän kuin pitäisi

Todistanut erikoista paitaepisodia

Seissyt Biiffin edessä aamuyöstä onnellisempana kuin hetkeen jäätävästä räntäsateesta huolimatta

Palannut töihin ja metsään

Käynyt tähtitornissa ihailemassa auringonnousua ja kotikaupunkini valoja

Höyrynnyt henkiset höyryt taas metsässä ja samalla oivaltanut erittäin tärkeän asian

Laskenut mäkeä useana päivänä kipeästä pyllystä huolimatta

Ollut alakuloinen ja hetkessä jumalattoman onnellinen ja optimistinen

Nähnyt ihanan ihmisen vuosien takaa 

Laittanut asuntomme myyntiin

Kuunnellut räppiä enemmän kuin aikoihin, sheikannut pyllyä omaksi huvikseni :D

Tavannut useita ystäviäni, ja saanut sieluhoitoa sekä vastauksia

Juonut liikaa viiniä ja toisaalta ollut siitä onnellinen

Rakastunut aina vain lisää, ihanaan tyttäreeni

*

…naisen elämää taas. Ehkä huomaatte, että elämäni on jonkinlaisessa murroskohdassa, koittakaa pysyä kyydissä ;)

Kun aloitin blogini, en osannut aavistaakaan miten avoimeksi elämänkuvaukseksi tämä muuttuisikaan. Matkalla olen jättänyt toki läheisteni asiat hyvin pintapuolisiksi raapaisuiksi, omaa ajatusmaailmaani uskaltanut valottaa eniten. Oli blogini teidän mielestä mitä tahansa, koen, että saan kirjoittaa tänne mitä haluan. Silläkin uhalla, että joudun naurunalaiseksi tai tulen entistä haavoittuvaisemmaksi.

Tänään oli tunne, että minun on tehtävä tämä…kirjoittaa tunteistani. Päätöksestäni. Tuijotan vilkkuvaa kursoria ja mietin mistä aloittaa. Pelottaa, mutta ei itketä enää yhtään.

Olipa kerran rakkaustarina: Riikka rakastui Villeen ja Ville Riikkaan. Nämä kaksi rakastavaista asuivat eri kaupungeissa kaivaten toisiaan kipeästi, samalla ulkopuolisen paineen alla. Taisteluhengessä välimatkasta ja muista mutkista selvittiin…he muuttivat yhteen Lahteen. Elämä oli helppoa…talvi vaihtui kesäksi, vihdoin he menivät kihloihin, suunniteltiin häitä. Siinä sivussa eläen nuorenparin vauhdikasta elämää juhlien. Riikka ja Ville olivat erottamattomia, kaikkien mielestä.

Näin se alkoi.

Ja miten se päättyy…

se selviää nyt. 

Elämässä on vaikea ennustaa mitään, mutta näin en olisi meille koskaan uskonut käyvän. Vielä hetki sitten katsoin rantakalliolla seivovaa miestäni…hänen selkäänsä, huolestunutta ilmettä ja mietin…siinä hän on…minun tukeni ja turvani 11 vuoden ajalta: Ville joka on katsonut lukemattomia kertoja kun itken, Ville joka on noina kertoina lohduttanut sulkien minut syliinsä, Ville joka on riidellyt kanssani, Ville joka on lyönyt raivon vallassa nyrkkinsä seinään, Ville joka on ollut minulle kylmä, ja hetkessä taas hyvin hellä…Ville joka on rakastanut minua ja lakannut taas rakastamasta. Ville, joka on tehnyt kanssani lapsen, jakanut elämänsä kanssani.

Mutta kun toinen ihminen vierellä tuntuu olevan yhtäaikaa vierelläsi ja täydellisen saavuttamattomissa. Me vain muutuimme, kasvoimme erilleen. En ole se Riikka kuin 11 vuotta sitten, ja vielä enemmän on muuttunut Ville. Elämänilo katosi. Yhteinen elämänilo.

Suhteemme tilan kieltäminen ja täysin arjen turvallisuuteen kietoutuminen ovat olleet pakokeinoja. Ehkä uskalluksen puute katsoa toista silmiin, ja lopulta olla täysin rehellinen. Miksei kumpikaan yritä enää? Eikö rakkauden vuoksi pitäisi yrittää? Toinen vähitellen on liukunut otteesta irti…eikä jaksa enää kurkottaa perään.

Meistä kahdesta minä olen toisinaan etsinyt ulosmenotietä, reagoinut tilaamme ahdistuen ja taas palannut kotiin kuin siipirikko lintu, joka ei osaa lentää etelään. En ole vain uskaltanut nousta siivilleni.

Koen, että meidän ero olisi pettymys niin monelle…perheelle, ystävillemme. Mutta itsekäs on oltava…ei kukaan voi elää ajatellen toisten mielipiteitä. Siksi kirjoitan tästä, en halua että kukaan esittää minulle enää kertaakaan kommenttia ”Mutta miksette yrittäisi vielä?”.

Kasvotusten puhuessani asiasta on vain muutama ihminen jolle voin puhua suoraan sydämestäni kaikki tuntoni ulos. Neljä vuotta sitten puhuin näistä itkien, ja huomatessani, etteivät kyyneleet enää nykyään tule ulos…oli vihdoin ratkaisun aika.

Pyysin Villeä istumaan alas, meidän on kohdattava totuus…ja lähdettävä eri suuntiin.

Minulle itselleni ei tullut yllätyksenä, että Ville oli täysin samaa mieltä. Myös hän oli tehnyt ajatustyötä jo kauan, uskaltamatta sanoa sitä ääneen ennen minua. Ei ole siis merkityksellistä, kumpi halusi eroa ensin, me halusimme sitä yhdessä.

Ystäväni jotka ovat kuunnelleet minua nämä vuodet, ovat helpottuneita, he ovat tukeneet minua matkallani. Moni muu on kauhistunut ja eivät halua kuulla täydellisen rakkaustarinan päättyvän. ”Ei teille noin voi käydä!” tai ”Mutta jos vielä kuitenkin yrittäisitte”. Osa taas on reagoinut uutiseen, että he ovat vaistonneet asioiden olevan huonosti jo pidemmän aikaa.

Olen tuntenut suunnatonta syyllisyyttä siitä, että olemme eläneet kulisseissa…Tai en tiedä ovatko kulissit kulisseja jos aurinkoisia päiviä on ollut joukossa.

Tällä hetkellä minulla on olo, että selviän tästä, ja etten ole huono ihminen vaikka eroan Villestä. En ole luovuttaja, päinvastoin…katson eteenpäin omaksi hyväkseni. Sitä ei voi sanoa luovuttamiseksi. On itsekäs ratkaisu tehdä näin, mutta olen oman onneni seppä. Ja uskon, että minulla on olemassa vielä suurta onnea tulevaisuudessa. Ehkä minua odottaa elämäni rakkaus lähempänä kuin osaan kuvitellakaan. Ken tietää.

Miksi sitten olen tänne kirjoittanut Villestä aina niin kauniisti? Rakastan Villeä (tottakai rakastan!) ja tunnen suurta kiitollisuutta häntä kohtaan kaikesta. Rakastan Villeä enemmän kuin ketään muuta, mutta voin sanoa sen vain yhteisten kokemusten myötä syntyneenä tunteena…en enää aviopuolisolta toiselle.

Kipinä.

Se surullisenkuuluisa kipinä, joka seksilomilla ja yrittämisellä voitaisi herättää eloon, ei vain herännyt enää. Meistä tuli vain ystäviä. 

Kaiken keskellä on nyt suloinen lapsemme, joka on autuaan tietämätön vielä tässä vaiheessa tulevasta. Mutta riitojen keskellä kasvanut lapsi varmasti kokee helpotuksena painostavan ilmapiirin häviämisen. Siiriä rakastetaan niin paljon, että uskon rakkauden eheyttävän…vaikka jättää vanhempien ero lapsiin jäljen. Mitä pienempi lapsi eron keskellä on, sitä mukautuvaisempi hän on tulevaan. Näin ainakin sanotaan. Luotan siihen, että kaikki menee hyvin.

Kun ero ei sisällä mitään draamaa tai kolmansia osapuolia, on toivottava, että osaamme toimia kuin aikuiset.

Tämän talven hiljentyminen on ennustanut tulevaa, olen henkisesti valmistellut itseäni tiedostamattani tätä varten: Me oikeasti eroamme.

Nuo sanat näytöllä kirpaisevat, mutta niiden kirjoittaminen muiden kuultavaksi vapauttaa. Paprua lainatakseni: On se elämä niin hassuu, ja kun sataa sitä kastuu…Ville jos joku jättää jäljen, eikä hän koskaan elämästäni katoakaan. 

Miten elämä tästä jatkuu, te varmasti kuulette siitä vielä. Tämä on lähinnä synninpäästö itselleni, blogi elää elämäni mukaan kuten aiemminkin. Ja voi kyllä…iloisiakin asioita on elämässäni paljon. Tästä ei tule avioeropurkausta postaus postauksen jälkeen.

Mutta antakaa anteeksi, tämä minun oli kirjoitettava.

Ja voisiko Laura Moisio osuvammin laulaakaan, kuin meidän tarinamme sanasta sanaan. Jäähyväiset Villelle…olet kaikesta huolimatta minulle tärkeä <3

Erään firman mainoslause sopii ainakin tämänhetkiseen elämääni hyvin, sillä kun muuten tapahtuu ympärillä paljon, on arki ja arjen rutiinit niitä voimauttavia asioita. Harmaana lauantaina, kun flunssa kaataa sänkyyn, on tehtävä helppoa ruokaa. Varsinkin kun ei ole kiire minnekään, ja voi hyvin odotella ruoan valmistumista uunissa tunteja.

PIPPURINEN LIHAPATA

700g naudan sisäpaistia

Arla Meijerivoita lihojen paistamiseen

5 salotti-sipulia

5 dl vettä

Lihaliemikuutio

200g pieniä kokonaisia herkkusieniä

3 porkkanaa

200 g Arla Apetina pippurituorejuustoa

2 dl Arla luomukerma

suolaa

***

Ota liha lämpiämään tunti ennen valmistusta. Kuutioi liha.

Kuori ja paloittele salotti-sipulit ja porkkanat.

Laita uuni lämpiämään 220 asteeseen.

Ruskista lihat ja pilkotut salotti-sipulit voissa kahdessa osassa pannulla ja lisää ne pataan. Lisää paistinpannuun vesi ja lihaliemikuutio, kiehauta. Siivilöi neste pataan.

Lisää pataan lopuksi mausteet, herkkusienet, porkkanat sekä pippurijuusto. Sekoita.

Laita pata uuniin 10-15 minuutiksi, kunnes neste alkaa kiehua. Tämän jälkeen voit tiputtaa uunin lämpötilan 150 asteeseen. Anna hautua uunissa muutaman tunnin ajan.

Lisää lopuksi kerma ja anna padan olla vielä 15 minuuttia uunissa.

***

Lopputuloksena herkullinen ruoka, mikä sopii lapsen suuhun myös…maustamalla lisää saa jytyä niin halutessaan. Tämä yöpaitamimmi painuu takaisin pehkujen alle, harmittaa kovasti, sillä tänään jäi väliin Helsingin reissu kera ihanien bloggaajien.

Ja kiitos vielä kaikille edelliseen juttuuni kommentoineille…elämä jatkuu. Vastaan kommentteihin kun saan siihen tarvittavia voimia. Valitettavasti osa kommentteja hieman ärsyttikin…eiköhän me Villen kanssa tiedetä parhaiten mikä meille on parhaaksi. Kaikki siis hyvin Hunajassa! <3

// yhteistyössä Arla

Sain tässä taannoin Iittalalta paketin, minkä pääsin ystävättäreni kanssa avaamaan. Huokailimme ihastuksesta kilpaa, kun kääreistä kuoriutui toinen toistaan kauniimpia Iittalan uutuus-astioita. Tuo punaruskea sävy ja sadunomainen kuviointi, metsäneläimet ja soittimet…olin myyty.

Vaikka suhteellisen minimalistinen itsekin ole, olen pitkään viehättynyt myös romanttisemmista sisustustuotteista…hopeatarjottimista, kristallista ja juurikin tällaisista vähän erikoisemmista jutuista. Ihanaa on, kun astiat houkuttelevat pöytään, niitä tekee mieli pyöritellä kädessään ja katsella pieniä yksityiskohtia. Koukeroisemmatkin astiat näyttävät niin ihanille yksiväristen Teema-astioiden rinnalla, myös Kastehelmi sopii kattaukseen erinomaisesti. Astioissa on ripaus Art Decoa, mikä aina miellyttää silmääni.

Sellon ilmestyttyä perheenjäseneksemme on myös musiikki tehnyt erilaista tulemista Hunajaan. Jotenkin tuntui, että nämä astiat tulivat elämäämme ihan oikealla hetkellä. Katselen Siirin soittoa niin mielelläni juoden teetä Tanssi-mukistani.

Ja koska Iittala on hyvä, saan arpoa lukijoilleni 250 euron arvosta tämän Tanssi-sarjan tuotteita. Sinulla on mahdollisuus osallistua arvontaan kommentoimalla alle, mikä sarjan osista on sinun suosikkisi. Voittaja saa valita haluamansa tuotteet itse. Oma henkilökohtainen lempparini on ehdottomasti tuo iso ruokalautanen, jossa kaksi kettua kutsuvat toisensa tanssiin.

Arvonta alkaa nyt ja päättyy kahden viikon päästä18.2. klo 24. 

Eli…mikä sarjan osista on ihanin? Käy kurkkaamassa uutuudet täältä, ja linkitä alle mielestäsi kaunein tuote.

Arpaonnea kaikille tasapuolisesti!

Kannattaa myös katsoa tämä ihana video, pääsee helposti tunnelmaan ja näkee mistä Klaus Haapaniemi on kuvitukseensa saanut inspiraationsa. 2015 Suomen Kansallisoopperassa saa ensi-iltansa ooppera Ovela Kettu, mihin Haapaniemi on myös luonut visuaalisen ilmeen.

Jännä. Aika tuntuu pysähtyneen. On tullut tuijoteltua itsensä sisimpään. Ja halailtua Siiriä, kovin monta kertaa…vaikkei ehkä koskaan tarpeeksi.

Aurinko paistaa ja kaikki on hyvin. Nyt odotetaan, jotain tapahtuvaksi…elämän uuden draivin ilmestymistä. Onneksi on arki rutiineineen ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän taivaalla paisteleva aurinko.

Joskus on ollut niin hiljaista, että voisi kuulla pölyhiukkasten tanssin valoviirussa. Olen levännyt, katsellut ulos ikkunasta, kävellyt metsässä.

On ihmetyttänyt paljon toiset ihmiset, miten suurella energialla kaikki kommentoivat eroamme. Olemme ihan tavallisia ihmisiä, tavallisine ongelmineen. En ylenkatso ketään ja arvostan jokaisen keskustelukumppanini neuvoja, tiedän silti itse paremmin…mikä on meille kolmelle oikea ratkaisu.

Vaikka kirja on lopuillaan, ei kantta ole vielä suljettu. Viimeisenä on varmasti valtava tunnemyllerrys itkuineen ja riitoineen. Se kuuluu irtautumiseen.

Sitä ennen nautimme jokaisesta hetkestä, mitä vietämme yhdessä hymyillen. Sitä on muiden vaikea ymmärtää. Olkoon tämä viimeinen yhdessäasumiskuukausi meille onnellinen. Se onni ei ole varmaan keneltäkään muulta pois.

Olen aiemminkin kertoillut, että mielelläni tuen suomalaista muotoilua ja käsityötä. Sain yhteydenoton uudehkolta vaatemerkiltä EleDeltä. Ja voi mikä juttu minulta onkaan mennyt ohi. EleDen takana on Elina Vartiainen.

EleDen ajatuksena on, että Elinalle voi lähettää omat kankaat…oli kangas sitten vanhaa verhoa tai mahtava edullinen kirppislöytö…Elina ompelee siitä sinulle EleDen. Eli tässä tapauksessa eleettömän kauniin Haapamekon. Tämä käy minunkaltaiselleni surkealle kotiompelijalle tai kiireiselle äidille, joka kaipailee kauneinta juhlamekkoa prinsessalleen. Mekko on yksilöllinen juuri kangasvalinnan osalta.

Mekko on toki kauneimmillaan ilman mitään paitaa alla, mutta koska erittäin kylmänä pakkaspäivänä suuntasimme äitini synttäripäivälliselle, oli pakko sujauttaa Siirin mukavuuden vuoksi Maripaita. Houkuttelee kyllä kuvailla mekko teille kera nutun ja paljain käsivarsin…odottakaa siis tovi TAI käykää tykkäämässä EleDestä facebookin puolella. Sieltä voit käydä kurkkaamassa millaisia versioita mekosta onkaan…ja kauniiden kuvien kera! Facebookin kautta myös saanet helpoiten yhteyden Elinaan sekä tarkemmat hintatiedot.

Silkkaa rakkautta, mutta mitäs te pidätte?

Tässä viime viikkojen aikana olen huomannut ihmeellisen jutun. En ole kuvannut juuri mitään…paitsi aamiaisia. Erikoista…mutta toisaalta aamiainen hyvässä seurassa voi olla päivän juhlallisin hetki. Olen saanutkin jakaa lähiviikkoina aamuni rakkaimpien ihmisten kanssa. Hitaasti venytellen, sängyssä köllötellen.

Astiat vaihtuvat mielialojen mukaan, mutta pöytään on päätynyt joka kerta uusinta lemppariani, noita Arlan Luonto+ jogurtteja. Ei niin makeita (sis. vain hedelmien omaa sokeria) herkullisia juksuja, varsinkin granolan kanssa tarjottuna. Suosittelen! Pakkauksetkin ihastuttavat taas. Kannattaa käydä lukemassa kuukausihaasteesta täällä. Siiri tykkäsi myös ja samaiset jogurtit näyttivät päätyneen myös päiväkotimme ruokalistalle, hyvä köökin pojat!

Olen laihtunut taas jonkin verran, mikä tietysti on positiivinen asia. Olo on paljon kevyempi. Tähän on päästy aktiivisella hankitarpomisella töissä ja suuhuni en ole työntänyt suklaata lainkaan…kunnes pirulainen Fazer toi markkinoille Pop corn-suklaan, auts! Liiiiiian hyvää.

Mutta millä ilveellä sitä muistaisi juoda tarpeeksi, näin talvella metsässä ei maistu kylmä vesi ja illalla sitten janottaakin koko päivän edestä. Silmäpussitkin ovat sennäköiset, ettei vettä saa tarpeeksi.

Vesijuoksuharrastukseni jatkuu taas, siitä tietää myös, että kevät on tullut. Altaassa aurinkoläntissä potkiessani voin kuvitella olevani vaikka Bora Boralla. :D

Hämeenlinnan uimahalli joutui huonoon valoon lehtijuttujen myötä kuluneella viikolla, kun kaksi vesijuoksijaa olivat nauraneet ylipainoiselle uimarille. Lupaan täräyttää näille kahdelle 6-kybäselle mammalle pahan sanan, jos tulevat radalla vastaan. Uimahallithan ovat parhaimmillaan paikkoja, missä lapsikin voi oppia naisvartaloiden todellisuudesta. Siellä peseytyvien mummujen keskellä koen itse ainakin olevani ”turvassa” ja ihanan tavallinen.

Mutta mikäs sen parempaa kuin pistää pylly hyllymään veden alla, jokainen lievästi tai reilusti ylipainoinen, joka on itsensä urheilemaan saanut, ansaitsee hurraa-huudot! Ehkä sitä itsekin pääsee #rantakuntoon2030.

// yhteistyössä Arla